"Ruualla ei leikitä"

Ruoka on minulle vakava asia. Ollessani aikanaan vuoden koulunkäyntiavustajana minut sai kiehuksiin lasten nirsous (ei todellakan kaikkien, mutta usean!). Eikä eniten se, etteivät lapset tuntuneet tykkäävän mistään muusta kuin ranskanperunoista ja nakeista, vaan se että se kehdattiin kuuluttaa ääneen vielä keittäjän kuullen. "Mä en tykkää tästä, enkä tuosta..."

Minua kiehutti se, etteivät lapset tuntuneet arvostavan ruokaa ollenkaan. Mitä hienompi ateria, sitä enemmän valitusta. Ja koululla oli vielä uskomattoman hyvät ruuat, ei mitään teollisuusmättöä. Taisin siitä kerran jos toisenkin suuni avata närkätyksissäni.

Toivoisin voivani opettaa lapseni arvostamaan sitä, että meillä on ruokaa, mitä syödä ja löytävän makujen rikkauden. Eräs ystäväni muistuttaa minua aina välillä huvittuneena kerran lausahtamastani sanonnasta: "Olisi kauheata, jos ei tykkäisi jostain hyvästä ruuasta."


Olen pohtinut viime aikoina sanontaa: "Ruualla ei leikitä". Se on minulle kotoakin hyvin tuttu ja sanon sitä välillä lapsillenikin. Kuitenkin sallin T:n myös leikkiä ruualla ruokapöydässä silloin tällöin. En salli ruuan pilaamista tai heittelyä, mutten aina keskeytä pieniä ajatusleikkejä leivän kanssa ja niin edelleen. Mikä siinä onkaan oikeastaan väärää? Lapsi tutustuu ruokaan, käyttää mielikuvitustaan ja todella usein leikin lopuksi syö ruuan. Pitää ruokailun olla niin vakavaa? Eikö rento tunnelma auta lapsia tutustumaan ruokaan?

Se, että T saattaa joskus myös leikkiä ruualla ei mielestäni ole opettanut hänelle huonoja ruokatapoja. Sen sijaan poikaa voi huoletta viedä esimerkiksi ravintolaan syömään eikä hän nirsoile turhia ja syö ruokansa yleensä rauhallisesti. T myös nauttii ruuanlaitosta ja on siitä hyvin kiinnostunut.

Ei kaiken tarvitse olla niin vakavaa!